keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

I wanna run, I wanna hide, and leave this place just like it left me

Ahdistuneisuushäiriö? Paniikkihäiriö? Sosiaalistentilanteidenpelko?
Mitä nämä pitävät sisällään?
Voisin linkittää tähän sairauksien viralliset kuvaukset, mutta eiköhän meistä jokainen osaa ne myös itse googlettaa. Aion siis kertoa kuinka nämä vaikuttavat itseeni ja elämääni.

Ensimmäisen paniikikohtauksen sain n. 15 vuotiaana. Olin täysin varma että kuolen, tuntui etten saanut henkeä ja että kurkku turpoaisi umpeen. Sairaalaanhan siinä sitten lähdettiin käymään, sydänkäyrät otettiin eikä mitään näkynyt, lääkäri totesi että kyseessä on luultavasti paniikkikohtaus tai allergiaa. Olen aina ollut kovin arka sekä pelokas kaikkia asioita kohtaan mutta tuolloin kaikki iski vain pahemmin päälle. Olin huonossa parisuhteessa jossa oli pettämistä, en ollut päässyt mihinkään kouluun yläasteen jälkeen ja kaikki oli aika sekaisin. Tämän jälkeen kohtauksia alkoi tulla useammin, ei samalla mittakaavalla kuitenkaan kuin tuo ensimmäinen vaan lievempinä. Samaan aikaan sosiaaliset tilanteet alkoivat pelottaa enemmän, puheluiden tekeminen tuntemattomille oli ja on edelleen vaikeaa, uusien ihmisten tapaaminen nostaa tuskanhien heti pintaan.



Kun täytin 18, ja ah pääsin ihan itse ostamaan alkoholia, huomasin että se helpottaa ahdistusta erittäin paljon. Seuraavat pari vuotta menikin alkoholinhuurussa, huonoissa suhteissa ja itsetuhoisissa merkeissä. En tiennyt mikä minulla oli, koko ajan oli paha olla, kaikki pelotti, mikään ei kiinnostanut.
Tuossa vaiheessa olin päässyt jo opiskelemaan, mutta koulukin meni päin helvettiä koska alkoholi kiinnosti enemmän. En osannut hakea olooni apua mistään muualta kuin pullosta tai terästä.Näin jälkeenpäin mietittynä ihmetyttää, ettei minulle tapahtunut mitään vakavaa tuona aikana. Tuon parin vuoden aikanakin tuli käytyä sairaalassa sydänfilmeissä moneen kertaan ja kaikki oli edelleen ok. Silti koko ajan tuntui kuin sydän hyppisi lyöntejä yli ja pelkäsin joka hetki että pian se pysähtyy.


Lopulta kuitenkin sain kouluni suoritettua, luojan kiitos. Tässä vaiheessa vuosi oli 2012 ja edelleen sama meno jatkui, pullo oli ystävä. Tuolloin tapasin nykyisen avopuolisoni. Kaikki oli aluksi myrskyisää, en oikeastaan tiennyt mitä olin enää ilman alkoholia, tai kuinka oikeasti voisin luottaa toiseen ihmiseen täysin. Pikkuhiljaa kaikki kuitenkin alkoi rauhoittua. Vuonna 2013 hain ensimmäistä kertaa apua olooni, avopuolisoni pyynnöstä. Muistan kun selitin lääkärille itkien kuinka päivittäin tunnen kuolevani. Sydän muljahtelee, päässä tuntuu painetta, pyörryttää, oksettaa, tärisyttää. Myös kamala kuolemanpelko vaivaa, kannan mukanani aina pientä taskupeiliä ja vähän väliä tarkistan ettei naamani ole halvaantunut. Välillä nämä omat pelot jopa ihan naurattavat itseäni, mutta silti ne ovat niin todellisia että välillä tekisi mieli vain vetäytyä sikiöasentoon ja itkeä, ja joskus niin teenkin.
Tuolloin lääkärillä sain lääkityksen ensimmäistä kertaa elämässäni ja aloin käymään depressiohoitajalla. Välillä on tullut tehtyä reissuja akuuttipsykiatriallekkin paniikin kourissa. Tällä polulla olen nyt ollut parisen vuotta.

Alkoholia en jaksa tai edes halua enää niin paljon juoda, elämä on paljon vakaampaa mikä helpottaa myös oireita sekä minulla on ihminen vieressäni joka tukee minua täysin. Välillä pelkään olevani kamala taakka läheisilleni ja pelkään kertoa todellisista tunteistani. Yritän kuitenkin olla aina avoin näistä asioista, koska olen huomannut sen helpottavan ahdistustani. Perheeni on minulle kuitenkin kaikki kaikessa, ystäviä minulla on hyvin vähän, en uskalla tutustua ihmisiin ja suurin osa niistä ihmisistä ketkä olivat ystäviäni tuona alkoholinhuuruisena aikana, ovat myös jääneet sinne. Tuntuu etten enää kelpaa kun en kulje baarissa joka toinen päivä.

Nyt kesäkuun jälkeen aion hakea psykoterapiaan, lähete minulla jo on ollutkin puoli vuotta, mutta haluan aloittaa terapian vasta muutettuamme Seinäjoelle jottei terapeutin tarvitse vaihtua. Välillä pelottaa että vetääkö psykoterapia minut vielä syvemmälle tähän suohon vai alkaako sittenkin näkyä valoa tunnelin päässä? Olen hyväksynyt sen että nämä sairaudet tulevat luultavasti olemaan osa minua koko loppu elämäni, toivottavasti vain edes vähän laimeampina.
Te kaikki kenellä on samoja ongelmia niin muistakaa että kyllä se elämä voittaa lopulta, toivottavasti, siihen on pakko uskoa jos näiden olojen kanssa aikoo elää. Olette vahvoja ja rakastettuja, älkää luovuttako.



Eeva

I'll be wallowing in sorrow, wearing a frown, like pierrot the clown.

Hellou

Eli siis ensimmäinen postaus, enkä tiedä yhtään mitä sanoa.
Aikoinani lupasin itselleni etten koskaan ala kirjoittamaan blogia, että kaikki elämässäni pysyy näiden seinien tai päiväkirjan välissä.
Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu taas elämä niin vaikealta että ajattelin koittaa antaa itsestäni jotain ulospäin, ehkä joku saa tukea siitä että muillakin menee kaikki päin persettä.

Olen siis tänä vuonna 24 vuotta täyttävä nuori nainen, tällä hetkellä paikkakuntana toimii Tampere.
Ahdistuneisuushäiriön seurasta olen saanut nauttia jo ah noin 9 vuotta.
Teen varmasti tästä mukavasta seuralaisesta enemmänkin postauksia myöhemmin mutta tässä en ala sen enempää sitä avaamaan.

Tällä hetkellä elämässäni on tapahtumassa iso muutos, mikä aiheuttaa paljon ahdistusta ja stressiä, nimittäin muutto takaisin omaan kotikaupunkiini Seinäjoelle. Ostimme avopuolisoni kanssa sieltä asunnon ja en voisi olla onnellisempi asiasta, pää vain ei kestä edes näitä hyviä muutoksia.
Meillä on vähän päälle vuoden ikäinen japaninpystykorva Halla nimeltään joka varmasti tulee seikkailemaan täälläkin vähän väliä.

Blogi ei tule luultavasti sisältämään mitään asukuvia, tuppaan olemaan kameran kanssa laiska ja ainoa käytössä oleva kamera on myöskin kännykän kamera. Meikkauspostauksia voipi tulla sekä yleisiä kuulumisia kera kuvien.

Mutta niin tosiaan, pistäkää ihmeessä kommenttikenttään aina jos mieleen tulee niin vaikka toivomuksia postauksista tai muuten vain kommentteja, kaikki on tervetullutta, mutta älkää nyt sentään kivenkoloon haukkuko, kiitos.

Länttään tähän loppuun nyt vielä kuvan omasta pärstästäni niin tiedätte minkänäköisen ihmisen posteja tulette lukemaan.


Mutta niin TERVETULOA kovasti kaikille jotka tänne asti ovat päässeet ja toivottavasti pysytte linjoilla. :)

 Eeva