maanantai 15. kesäkuuta 2015

Oversaturation curls the skin and tans the hide

Elämä jatkaa samaa rataa:
-Pakkaa
-Ahdistu
-Siivoa

Tosiaan muuttoon on nyt tasan kaksi viikkoa enää! Herrajestas.
Tuntuu että olisin pakannut jo satoja laatikoita mutta silti tavaraa riittää vieläkin. Onkohan mussa hamstraajan vikaa?

Tänään tosiaan kävin leikkelemässä lääkärillä varvastani :o
Tuossa joulun alla tiputin pirun painavan taulun isovarpaani päälle ja se kynsihän tipahti pois siitä sitten.
Nyt kun se saatana oli viimeinkin toipunut omiin mittoihinsa niin tottakai se päätti kasvaa  vammaisesti tuonne ihon sisälle tai jotain ja piti käydä vähän operoimassa. Puudutuspiikkejä varvas täyteen ja siitä eteenpäin en tiedäkkään kun en suostunut katsomaan. Nyt se hengaa tuolla harson sisällä. Halla mammii jalan vieressä ja vahtii että mamma varmasti toipuu :D
On kauheen outoa kävellä kun koko varvas ihan turta. Tasapaino on jäätävän huono yms. Ehkä se tästä.



Oon pitkästä aikaa jaksanut lisätä jopa tuonne instagramin puolelle naamakuvia joten lykkähän ne nyt tännekkin!

Muttahei muistakaa käydä pistämässä kysymyksiä edelliseen postaukseen! Voi pistää myös anonyymina jos haluaa :)

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Loose lips may sink ships, but honesty's forever

Tässä nyt tuppaa olemaan kiirettä pakkailun kanssa ja muutenkin joten ajattelin että pistäkääs
Kysymyksiä

Oon tässä nyt nähnyt parinkin ihmisen lähiaikoina tekevän näitä postauksia ja ne vaikuttivat niin kivoilta että teenpäs nyt itsekkin! Vastauspostauksen teen jos/kun kysymyksiä tulee tarpeeksi :)




torstai 4. kesäkuuta 2015

"How much you want for the girl in the window?


Get through this night, there are no second chances.

Halusin kirjoittaa syömishäiriöistä. Omastani ainakin.
Olen koko lapsuusikäni ollut ylipainoinen, aina se luokan suurin tyttö. Aina mielessäni mietin että eihän mua edes kiusattu mutta kyllä mua kiusattiin. Se oli juuri sitä että ei otettu leikkiin, ei otettu joukkueeseen, haukuttiin läskiksi yms. Oon tähän asti ajatellut että se vain johtui siitä etten ollut kiva... mutta se oli kyllä kiusaamista. Jouduin hakemaan hyväksyntää ihan eri tavoin kuin ns. normaalit suositut.

Seiskaluokalla olin edelleen se luokan isoin Silloin tutustuin viereisluokalla olevaan tyttöön jolla oli näin ainakin jälkikäteen ajatellen niin selvä anoreksia. Aloin laihduttaa, sain kehuja häneltä ja ah niin monelta muultakin. Ekaa kertaa elämässäni ihmiset alkoivat huomata mut. Olin jotain, jotain mitä en aikaisemmin ollut ollut.

Laihduin alle puolessa vuodessa melkein 30kiloa. Söin ehkä mandariinin päivässä enkä edes muista tästä ajasta paljoakaan, muutakuin äitini huolen, hän aikoi viedä minut hoitoon.
Tässä vaiheessa olin jo alipainon rajoilla, mutta siltikin peilissä tuijotti se sama kuva mikä oli ollut aikasemminkin. Mutta ah se tunne kun tunsin kylkiluuni tai lantioluuni vähän paremmin kuin eilen. Laihdutin pakonomaisesti, lopulta aloin myös oksentamaan. Tässä vaiheessa alkoi jo mennä niin kamalaksi, kaikki huolestuivat, joten lopetin liikunnan, aloin syömään mutta oksensin silti, että voisin hallita asiaa edes jotenkin.

Olen oksentanut ruokani ulos yhteensä varmaan viiden vuoden ajan. Se on ihan huikean paljon. En ole koskaan ns. ahminut, vaan oksenin ihan normalin ruuan, joskun jopa hedelmätkin koska ne olivat liikaa. Nyt olen ollut kolmisen vuotta oksentamatta, mikä on ihan huikea saavutus ainakin itselleni! (siis ruuan takia) Viimeksi kun kävin puntarilla olin 62kg, yli kymmenen kiloa kuin mitä "parhaimmillaan" painoin. Tuosta on jo kuusi vuotta. Päätin etten enää astu vaa'alle. Tiedän että oon varmaan lihonnut jonkun kolmekymmentä kiloa tai viisikymmentä en oikeasti tiedä. Tiedän vain että peilistä katsoo edelleen se sama kroppa kuin silloin seiskaluokan alussa.

Se on kamalaa oikeasti sanoa että en tiedä miltä näytän. Olenko mä ihan saatanan lihava (näin suoraan sanottuna)?  Olenko mä ok? Mitä helvettiä mä olen? Mulla on vieläkin näin kuuden vuoden vaakatauon jälkeen kauheen vaikeeta hahmottaa itseäni ilman vaakaa. Silloin tällöin huomaan itseni kyselevän humalassa ihmisiltä itku kurkussa että oonko mä ihan törkeän lihava.
Pääseeköhän tästä koskaan eroon?
Jos haluatte että avaudun aiheesta enemmän, kerron asioita miten se vaikutti elämääni/seurustelusuhteisiini niin pistäkää kommenttia!

I've been damned so many times I've lost count

Tuli toivetta että postaisin mun edellisestä koirasta, pomeranianista nimeltä Sara :)



Sara oli mun ensimmäinen koira. Taisin olla kutosluokalla kun hän tuli meille. Niin pieni karvapallero, oikeasti Sara oli varmaan marsun kokoinen kun saapui.
Pienestä pitäen sillä oli jo suuri ego jota varmaan kyllä kaikki lellittely ruokki vielä vähän lisää. :)
Hän oli pieni prinsessa joka kyllä tunsi oman arvonsa.
Neiti ei esim. itse suostunut hyppäämään sohvalle/sängylle/kapuamaan rappusia vaan hänet piti aina kantaa. Hän nukkui pää tyynyllä peiton alla, niin lähellä kuin vaan pääsi.
Lempi ruokaa oli keitetty riisi ja paistettu kana, jonka päälle tottakai piti lisätä pieni nokare voita.


Saran suurimpia vihollisia maailmassa olivat rekat, pyöräilijät sekä veljeni pieni lapsi. Näiltä kaikilta piti koko meidän perhettä puolustaa, tottakai haukkumalla hurjalla pelottavalla äänellään.

Sara oli kaikkien rakkauspakkaus, ei agressiivinen, vähän vain hömelö. Valitettavasti Saran elämä ei ollut niin pitkä kuin oltiin toivottu. :(
Kuusivuotiaana Saralle alkoi tulla ihmeellisiä lyhyitä kouristuskohtauksia. Käytiin lääkärissä ja epäiltiin esim. epilepsiaa tai jotain hermopinnettä.
Sara sai niskaan rentoutuspiikin ja oireet vähän vähenivät mutta eivät kuitenkaan poistuneet.
Yhtenä yönä äiti tuli herättämään että nyt tuu katsomaan Saraa, kaikki ei oo kunnossa ja että lähtevät lähimpään päivystykseen. Raukkaparka oli ihan kerällä eikä selvästikkään päässyt pois kyseisestä asennosta, hengitti nopeasti ja läähättäen. Muistan halanneeni ja pusineeni Saran ennen lähtöä.
Sara ei koskaan tullut enää kotiin..
Kuolinsyy oli aivokasvain, mitään ei ollut tehtävissä, ei kuulemma olisi ollut vaikka kasvain olisi huomattu jo aikaisemmin.
Varmaan kolmisen vuotta vielä tuon jälkeenkin itkin aina jos aloin puhumaan Sarasta, nykyään aihe on jo ihan keskusteltavissa. Lupasin itselleni etten enää koskaan ottaisi eläintä koska sen menetys sattuu niin helvetisti mutta noh, niinkuin varmaan olette huomanneet niin kyllä täällä kotona nyt vipeltää tuo vuoden ikäinen valkoinen pallura :)





Koirat ovat niin ainutlaatuisia, kaikki omia persooniaan. Jakavat rakkautta enemmän kuin voisi ikinä uskoa ja ovat tukena vaikeissa tilanteissa. Toivottavasti osaamme kaikki rakastaa heitä takaisin samalla tavalla. Taidankin tästä nyt mennä nappaamaan Hallan syliin ja rutistaa oikein kunnolla.